Paluumatkalla pari viikkoa sitten, jälleen kerran, Lontoosta Helsinkiin ostin Heathrowlta matkalukemiseksi Empiren heinäkuun numeron. Lehden erillisen suojuksen kannessa komeilee hyvin tuiman ja päättäväisen näköinen kolmikko taikasauvat kädessään: Harry, Ron ja Hermione. Varsinaisen lehden kannessa puolestaan poseeraavat huomattavasti tyylikkäämpinä näitä hahmoja kymmenen vuotta näytelleet, ja siinä samassa aikuisiksi kasvaneet, Daniel, Rupert ja Emma. Selatessani lehden mukana tullutta Harry Potter -erikoisliitettä, joka esittelee elokuvasarjan näyttelijöitä sekä poimintoja ensimmäisestä seitsemästä elokuvasta Philosopher’s Stonesta Deathly Hallows Part Oneen, huomasin yllättäen kiinnostuvani ja innostuvani aiheesta.
Potter-kirjoja ja -leffoja fanittavat miljoonat lapset, teinit sekä aikuiset ympäri maailmaa ja he myös odottavat Suomessa 13. heinäkuuta ensi-iltansa saavaa viimeistä leffaa malttamattomina. Miksi siis luonnehdin hiljattaista kiinnostustani yllätykseksi? Siksi koska en lehteä ostaessani ollut lukenut viimeistä kirjaa enkä katsonut yhtäkään elokuvista.
Oma “suhteeni” Harry Potteriin alkoi vuonna 2000, kun äitini oli jostain syystä keksinyt ostaa kirjasarjan kolmannen osan, Harry Potter ja Azkabanin vanki. Luin sen sekä kaksi ensimmäistä kirjaa ja jäin odottamaan neljättä. Minä odotin, en fanaattisesti tai erityisesti fanittaen, mutta kuitenkin kiinnostuneena. Kunnes viimeistään kuudennen kirjan kohdalla kiinnostus alkoi hiipua ja Harry ärsyttää niin paljon, etten lopulta sitten lukenut enää viimeistä seitsemättä kirjaa.
En ennen kuin tällä viikolla. Katsoin Empiren liitteen ja artikkelin inspiroimana juhannuksena leffat 4-7 ja sitten siirryin kirjan kimppuun. Tietysti olin kuullut aikoja sitten, miten Harryn lopussa käy (tämän olin tosin pystynyt arvaamaan ihan itsekin) sekä mitä kassakaapissa säilytetty epilogi pääpiirteissään sisältää. Halusin kuitenkin vihdoin lukea, miten kaikki tapahtuu. Kirja vei mukanaan, vaikka alkuosa olikin vähän pitkäveteinen ehkä johtuen siitä, että leffan nähtyäni tiesin jo mitä tapahtuisi. Kirjan luettuani ymmärsin kuitenkin useita sellaisia kohtia paremmin, jotka olivat leffassa jääneet vähän hämäriksi. Viimeisen kirjan myötä tajusin paremmin myös, mikä niissä on minua viehättänyt ja vetänyt puoleensa, nimittäin salapoliisikirjamaisuus. Olen aina pitänyt salapoliisikirjoista kuten Agatha Chriestien tuotannosta ja arvoitusten ratkaisemisesta. Ja siitähän Pottereissakin on pitkälti kyse. Ainakin viimeinen kirja (aikasemmista en muista) onnistui siinä, mikä luonnehtii mielestäni hyvää dekkaria, eli siinä, että lukija tempautuu mukaan arvoituksen ratkaisuun ja että kirja myös antaa lukijalle riittävästi vinkkejä, jotta tämän on mahdollista tehdä osa päätelmistä itse ennen kuin ne paljastetaan itse tekstissä.
Mitä leffoihin tulee niin, kirjojen pohjalta tehtävät leffat ovat tietysti aina hankalia ja Pottereiden kohdalla se on vielä erityisen hankalaa laajan lukija- ja fanijoukon takia, jolla on jokaisella ajatus siitä, miten asiat tulisi tehdä. Paineet ovat varmasti suuret. Ongelmana on se, kuinka uskollisia kirjoille leffojen tulisi olla. Olemme kiistelleet tästä kämppikseni kanssa, jonka mielestä elokuvat eivät tarpeeksi hyvin tavoita kirjojen maailmaa. Elokuvakerronnalliset keinot ovat kuitenkin hyvin erilaisia kuin romaaneissa. Auttamatta osa kirjojen sävyistä menetetään, kun esimerkiksi puhetta ei voi olla yhtä paljon kuin kirjoissa. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten viimeinen leffa on rakennettu, sillä kirja sisältää paljon ns. selitysjaksoja, joiden puheenpaljouden siirtäminen elokuvaan sellaisenaan olisi liian tylsää.
Mielestäni kirjoja ja leffoja ei edes kannata hirveästi vertailla keskenään, sillä kyse on kuitenkin niin erilaisista tavoista kertoa tarinaa ja luoda tunnelmaa. Pitkästä kestostaan huolimatta näkemäni Potter-leffat onnistuivat yllättävän hyvin pitämään mielenkiinnon yllä ja viemään tarinaa jouhevasti eteenpäin. Yksi kysymys tietysti on, mitä mieltä elokuvista oltaisiin genrensä edustajina, jollei kirjoja olisi olemassa tai jollei niitä olisi lukenut. Mutta toisaalta Pottereiden ei ole tarkoituskaan olla elokuvataiteellisia mestariteoksia (lähinnä ehkä elokuvatehosteiden mestariteoksia), ja uskon, että ne on tehty nimenomaan luottaen siihen, että katsoja on lukenut kirjat. Loppuhuomautuksena täytyy todeta, että omasta mielestäni parasta leffoissa on se, että niissä on mukana niin paljon loistavia brittinäyttelijöitä: Alan Rickman, Rhys Ifans, Helena Bonham Carter, David Tennant, Ralph Fiennes, Michael Gambon, Emma Thompson, Jim Broadbent ja Bill Nighy joitakin mainitakseni.
