Suomalaisille puutarhakaupunki-ajatus on tuttu lähinnä Tapiolasta ja ehkä jonkin verran Käpylästä. Maailman ensimmäinen puutarhakaupunki sijaitsee kuitenkin Briteissä, vajaan tunnin junamatkan päässä Lontoosta pohjoiseen. Paikan nimi on Letchworth Garden City.

Kaupungin historiaan voi tutustua First Garden City Heritage Museumissa. Kaupungin perusti vuonna 1903 First Garden City Limited -yhtiö, jonka takana oli mies nimeltä Ebenezer Howard. Howard oli jo muutama vuosi aikaisemmin vuonna 1898 julkaissut kirjan nimeltä Tomorrow: A Peaceful Path to Real Reform (julkaistu uudelleen 1902 uudella nimellä Garden Cities of Tomorrow), jossa hän esitteli ideansa puutarhakaupungeista.

Idean mukaan puutarhakaupungissa yhdistyivät kaupungin ja maaseudun parhaimmat puolet. Puutarhakaupunkien piti olla parannus viktoriaanisen ajan teollisuuden saasteiden, liikaväestön, köyhyyden ja slummiolosuhteiden riivaamista kaupungeista. Idean taustalla vaikutti myös osuustoiminta aate, sillä kaupungin  toiminnasta saatavat voitot oli tarkoitus käyttää tavallisten kaupunkilaisten hyödyksi.

Syy, miksi tein retken kyseiseen paikkaan, ei kuitenkaan ollut se, että olisin mitenkään erityinen puutarhakaupunki-intoilija. Olin kiinnostunut nimenomaan yhdestä Letchworthissa sijaitsevasta rakennuksesta, joka oli myös Howardin projekti. Teen nimittäin gradua suomalaisista keskuskeittiöistä ja Howardin alkuperäiseen suunnitelmaan kuului, että puutarhakaupungin perusasumisyksikkönä olisi toiminut the Cooperative Quadrangle, jossa ylläpidolliset ja kotitaloustyöt olisi jaetty yhteisesti asukkaiden kesken. Rahoittajien painostuksesta Letchworthiin rakennettiin kuitenkin alussa perinteisempiä asumisratkaisuja, mutta vuonna 1909 Howard vihdoin aloitti yhteistoiminnallisen Homesgarthin (kuvassa) rakentamisen, jonka asuntoihin ei tullut omia keittiöitä, vaan ruoka valmistettiin keskuskeittiössä ja ruokailu tapahtui yhteisessä ruokasalissa. Talo oli suunniteltu keskiluokkaisille asukkaille ja Howard näki keksintönsä ratkaisuna niin palvelija- kuin naiskysymykseen.

Kuvassa on Homesgarth sisäpihan puolelta kuvattuna. Homesgarthin lisäksi Howard rakennutti Letchworthiin myös toisen keittiöttömän talon Meadow Way Greenin sekä toiseen, 1920-luvulla perustamaansa Welwyn Garden Cityyn Guessens Court -nimisen paikan. Minun kannalta valitettavasti talo on edelleen asumiskäytössä, joten en päässyt käymään sisätiloissa.

Letchworthissä sijaitsi turistiesitteen mukaan myös Britannian ensimmäinen liikenteenjakaja, noin vuodelta 1909. Ja täytyihän sitä sitten käydä katsomassa!

Pub lunch.

Letchworthiläiset taitavat olla aika innoissaan ensi vuoden olympialaisista?!

Sitten on tämä liikuttavin adjektiivin käyttö ja sen HKL:n kannalta osuva kaksoismerkitys. Viime kesänä mainoksissa oli kuvia turisteista, jotka totesivat hellästi kädessään pitämänsä matkakortin olevan liikuttavin kortti ikinä. Tänä kesänä puolestaan asemat, pysäkit, metrot, ratikat jne. ovat täyttyneet matkustajien “liikuttavista” joukkoliikenteeseen liittyvistä tai sijoittuvista tarinoista. Osa on oikeasti hauskoja ja/tai koskettavia, osa taas kuulostaa keksityiltä. HSL:n sivuilla voi käydä lukemassa lisää tarinoita tai kertomassa omansa. Osa tarinoista tosin muistuttaa nuorisolehtien “punatukkainen tyttö, jonka tapasin Siljan 14.9. risteilyllä”-palstoja, joissa ihmiset haikailevat menetetyn potentiaalisen sielunkumppanin perään.

Eilen aamulla Kampissa metroa odottaessani mietin kuitenkin tilannetta, jossa matkustajien herttaisten tarinoiden sijaan mainoksissa olisi kertomuksia häiriköinnin ja väkivallan kohteeksi joutuneilta (bussi)kuskeilta. Kuvauksia haukkumisesta, nimittelystä, uhkailusta, käsiksi käymisestä, pelosta, ahdistuksesta. Työpaikalla.

Mutta eihän sellaista kukaan haluaisi lukea ja pilata mukavaa matkaansa. On paljon helpompi sulkea silmänsä ja korvansa, kuten niin monta kertaa, kun häirintää tapahtuu bussissa tai muussa julkisessa.

Minulle mm. ostettiin kuvassa olevan kaltainen t-paita asuessamme Lontoossa perheen kanssa 90-luvun lopulla. Paidassa Ressu kävelee sateessa ja tekstissä lukee “Rainy Days in London”.

Itse olisin kuitenkin vaihtovuoteni perusteella sitä mieltä, ettei Lontoossa sada ollenkaan niin paljon ja usein kuin stereotypia antaisi olettaa. Ja silloin kun siellä sataa, vettä harvoin tulee koko päivää, vaan sateisen aamupäivän jälkeen saattaa koittaa aurinkoinen ja kirkas iltapäivä (tai päinvastoin). Se on totta, että merellisestä sijainnista johtuen sää vaihtuu nopeasti, eikä tosiaan voi koskaan tietää milloin sateenvarjo tulee tarpeeseen.

New Oxford Streetilla sijaitseva James Smith and Son Umberella Shop on perustettu vuonna 1830. Kuva: guardian.co.uk.

Jonkinlaista suhteellisuuden tajua Lontoon sateisuuteen saadakseni vertailin Lontoon kuukausittaisia keskimääräisiä sademääriä Helsingin vastaaviin. Kuten talukosta nähdään Lontoossa sademäärä on Helsinkiä korkeampi vain maalis- ja toukokuussa.

Lontoossa on kuitenkin jo pidemmän aikaa ollut tavallista, että ihmiset vaihtavat oyster cardinsa mukana tulevan suojuksen, minun aikoinaan saamani oli IKEAn sponsoroinnin johdosta ihanasti Ruotsin mieleen tuovan keltasininen, johonkin mieleisempään. Monista paikoista, esim. museokaupoista, voi ostaa erilaisia suojuksia ja niitä myös jaetaan ilmaiseksi osana mainoskampanjoita. Itse käytän UCL:sta orientaatiopaketin osana saamaani suojusta, vaikka himoitsen Tfl:n kaupassa myynnissä olevaa, jossa kuvituksena on osa Lontoon metrokartasta.

Uusi aarteeni on kuitenkin perussinisestä oyster cardista keväällä kuninkaallisten häiden kunniaksi ilmestynyt versio, jossa komeilee Prinssi William ja hänen tuore vaimonsa Kate:

Kenen/minkä kuvan sinä haluaisit matkakorttiin?

Monmouthin latte oli juuri ihanan täyteläisen maitoinen, mutta toisin kuin lähes kaikkien perusketjujen litkut, siinä maistui samalla aromikas ja pehmyt kahvi. Heavenly! Kokemuksen kruunasi superystävällinen henkilökunta. Tätä on pakko saada seuraavalla kerralla lisää!

Monmouth Coffee Company, 27 Monmouth Street, Covent Garden. Kuva Monmouthin sivuilta.

Yhdysvaltojen markkinoiden valloittamisen yrittäminen ei kuitenkaan näytä olevan vasta kuin alkua Marimekon viime aikaisille kansainvälisille pyrkimyksille. Törmäsin nimittäin elokuun alussa yhtiön tuotteisiin ollessani äitini kanssa ostoksilla Lontoossa Heal’s nimisessä sisustus- ja huonekalukaupassa. Eri osastoilla oli esillä Marimekon tekstiilejä tyynynpäällisistä pyyhkeisiin ja kylpytakkeihin, suihkuverhoja sekä astioita sateenvarjoja unohtamatta Briteissä kun ollaan. Heal’sin nettisivuilla on omistettu Marimekolle oma sivu, jossa kerrotaan lyhyesti yhtiön historiasta ja tunnuspiirteistä. Sivuilla kerrotaan myös, että osana Lontoon Design Festivalia Heal’s juhlistaa Marimekon 60-vuotis juhlavuotta sekä Skandinaavista muotoilua tarjolla on yksi liikkeen sohvamalleista verhoiltuna kahdella erilaisella Marimekko-kankaalla (alla kuvassa).

                 Lähde: Heal’sin Flickr photostream.

PS. Ollessani eilen katsomassa Espoo Cinéssä leffaa Über uns das All huomasin ilokseni myös siinä pilkistyksen Marimekkoa: yhdessä kohtauksessa tarjoiltiin teetä Marimekon Räsymatto teekannusta.

Paluumatkalla pari viikkoa sitten, jälleen kerran, Lontoosta Helsinkiin ostin Heathrowlta matkalukemiseksi Empiren heinäkuun numeron. Lehden erillisen suojuksen kannessa komeilee hyvin tuiman ja päättäväisen näköinen kolmikko taikasauvat kädessään: Harry, Ron ja Hermione. Varsinaisen lehden kannessa puolestaan poseeraavat huomattavasti tyylikkäämpinä näitä hahmoja kymmenen vuotta näytelleet, ja siinä samassa aikuisiksi kasvaneet, Daniel, Rupert ja Emma. Selatessani lehden mukana tullutta Harry Potter -erikoisliitettä, joka esittelee elokuvasarjan näyttelijöitä sekä poimintoja ensimmäisestä seitsemästä elokuvasta Philosopher’s Stonesta Deathly Hallows Part Oneen, huomasin yllättäen kiinnostuvani ja innostuvani aiheesta.

Potter-kirjoja ja -leffoja fanittavat miljoonat lapset, teinit sekä aikuiset ympäri maailmaa ja he myös odottavat Suomessa 13. heinäkuuta ensi-iltansa saavaa viimeistä leffaa malttamattomina. Miksi siis luonnehdin hiljattaista kiinnostustani yllätykseksi? Siksi koska en lehteä ostaessani ollut lukenut viimeistä kirjaa enkä katsonut yhtäkään elokuvista.

Oma “suhteeni” Harry Potteriin alkoi vuonna 2000, kun äitini oli jostain syystä keksinyt ostaa kirjasarjan kolmannen osan, Harry Potter ja Azkabanin vanki. Luin sen sekä kaksi ensimmäistä kirjaa ja jäin odottamaan neljättä. Minä odotin, en fanaattisesti tai erityisesti fanittaen, mutta kuitenkin kiinnostuneena. Kunnes viimeistään kuudennen kirjan kohdalla kiinnostus alkoi hiipua ja Harry ärsyttää niin paljon, etten lopulta sitten lukenut enää viimeistä seitsemättä kirjaa.

En ennen kuin tällä viikolla. Katsoin Empiren liitteen ja artikkelin inspiroimana juhannuksena leffat 4-7 ja sitten siirryin kirjan kimppuun. Tietysti olin kuullut aikoja sitten, miten Harryn lopussa käy (tämän olin tosin pystynyt arvaamaan ihan itsekin) sekä mitä kassakaapissa säilytetty epilogi pääpiirteissään sisältää. Halusin kuitenkin vihdoin lukea, miten kaikki tapahtuu. Kirja vei mukanaan, vaikka alkuosa olikin vähän pitkäveteinen ehkä johtuen siitä, että leffan nähtyäni tiesin jo mitä tapahtuisi. Kirjan luettuani ymmärsin kuitenkin useita sellaisia kohtia paremmin, jotka olivat leffassa jääneet vähän hämäriksi. Viimeisen kirjan myötä tajusin paremmin myös, mikä niissä on minua viehättänyt ja vetänyt puoleensa, nimittäin salapoliisikirjamaisuus. Olen aina pitänyt salapoliisikirjoista kuten Agatha Chriestien tuotannosta ja arvoitusten ratkaisemisesta. Ja siitähän Pottereissakin on pitkälti kyse. Ainakin viimeinen kirja (aikasemmista en muista) onnistui siinä, mikä luonnehtii mielestäni hyvää dekkaria, eli siinä, että lukija tempautuu mukaan arvoituksen ratkaisuun ja että kirja myös antaa lukijalle riittävästi vinkkejä, jotta tämän on mahdollista tehdä osa päätelmistä itse ennen kuin ne paljastetaan itse tekstissä.

Mitä leffoihin tulee niin, kirjojen pohjalta tehtävät leffat ovat tietysti aina hankalia ja Pottereiden kohdalla se on vielä erityisen hankalaa laajan lukija- ja fanijoukon takia, jolla on jokaisella ajatus siitä, miten asiat tulisi tehdä. Paineet ovat varmasti suuret. Ongelmana on se, kuinka uskollisia kirjoille leffojen tulisi olla. Olemme kiistelleet tästä kämppikseni kanssa, jonka mielestä elokuvat eivät tarpeeksi hyvin tavoita kirjojen maailmaa. Elokuvakerronnalliset keinot ovat kuitenkin hyvin erilaisia kuin romaaneissa. Auttamatta osa kirjojen sävyistä menetetään, kun esimerkiksi puhetta ei voi olla yhtä paljon kuin kirjoissa.  Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten viimeinen leffa on rakennettu, sillä kirja sisältää paljon ns. selitysjaksoja, joiden puheenpaljouden siirtäminen elokuvaan sellaisenaan olisi liian tylsää.

Mielestäni kirjoja ja leffoja ei edes kannata hirveästi vertailla keskenään, sillä kyse on kuitenkin niin erilaisista tavoista kertoa tarinaa ja luoda tunnelmaa. Pitkästä kestostaan huolimatta näkemäni Potter-leffat onnistuivat yllättävän hyvin pitämään mielenkiinnon yllä ja viemään tarinaa jouhevasti eteenpäin. Yksi kysymys tietysti on, mitä mieltä elokuvista oltaisiin genrensä edustajina, jollei kirjoja olisi olemassa tai jollei niitä olisi lukenut. Mutta toisaalta Pottereiden ei ole tarkoituskaan olla elokuvataiteellisia mestariteoksia (lähinnä ehkä elokuvatehosteiden mestariteoksia), ja uskon, että ne on tehty nimenomaan luottaen siihen, että katsoja on lukenut kirjat. Loppuhuomautuksena täytyy todeta, että omasta mielestäni parasta leffoissa on se, että niissä on mukana niin paljon loistavia brittinäyttelijöitä: Alan Rickman, Rhys Ifans, Helena Bonham Carter, David Tennant, Ralph Fiennes, Michael Gambon, Emma Thompson, Jim Broadbent ja Bill Nighy joitakin mainitakseni.

Omana aikanaan Henry VIII oli komea mies.

The King’s Speechin yhteydessä oli puhetta kuninkaallisista ja totesin kuvatekstissä, että ainakin heistä riittää aihetta niin dokumentteihin kuin fiktioonkin. Uskaltaisin väittää, että yksi suosituimmista ja tutkituimmista Englannin kuninkaallisista on Henry (suomalaisittain tietysti Henrik) VIII yhdessä hänen tyttärensä Elizabeth I:n kanssa. Imdb:ssä tulee pelkästään hakusanalla Henry VIII tulokseksi yhteensä 17 elokuvaa tai tv-sarjaa, joista vanhin filmatisointi on vuodelta 1911.

Henry VIII (s. 1491) hallitsi Englantia vuosina 1509-1547 ja hänet muistetaan erityisesti siitä, että hänellä oli yhteensä kuusi vaimoa, joista lähes kaikki kokivat kurjan kohtalon, joista on muodostettu alla olevasta taulukostakin löytyvä muistisääntö: divorced, beheaded, died, divorced, beheaded, survived (eli erosi, teloitettiin, kuoli, erosi, teloitettiin, selvisi).

Huom. Jos tarkkoja ollaan, Henryllä oli vain kolme vaimoa, sillä avioliitot Katherine of Aragonin, Anne of Clevesin and Anne Boleynin kanssa mitätöitiin. Taulukon tiedot poimittu Historic Royal Palaces -sivustolta.

Avioliitto 1. vaimon Katherine of Aragonin kanssa kesti siis yli kaksi kertaa kauemmin kuin muut avioliitot yhteensä. Tämän 1. avioliiton mitätöinti kesti neljä vuotta ja sen hintana oli Englannin ero Katolisesta kirkosta. Pääsyynä lukuisiin avioliittoihin oli tarve/pakko saada miespuolinen kruununperijä. Kahden ensimmäisen vaimon synnyttämät tyttäret (Mary ja Elizabeth) eivät olleet riittävä tae Englannin tulevaisuuden takeeksi. Kolmas vaimo Jane synnyttikin vihdoin pojan (tuleva Edward VI) kuollen itse synnytykseen. Seuraavista avioliitoista Henry toivoi saavansa lisää poikia varmistaakseen entisestään oman kuningashuoneensa tulevaisuutta, mutta toisin kävi: Anne of Cleves ei miellyttänytkään Henryä ja Katherine Howard petti kuningasta tämän palvelijan kanssa. Myöskään viimeisestä avioliitosta Kateryn Parrin kanssa ei enää syntynyt uusia jälkeläisiä. Sinänsä Henryn huoli miesperijän varmistamisesta ei ollut turha, sillä hänen oma vanhempi veljensä kuoli 15-vuotiaana tehden Henrystä kruununperillisen, ja myös hänen oma poikansa kuoli 15-vuotiaana oltuaan kuninkaana vain reilut 6 vuotta. Näin ensin hänen vanhemmasta tyttärestään Marysta tuli kuningatar ja tämän kuoltua valtaan nousi Elizabeth, jonka valtakausi kesti 45 vuotta.

Löysin kirjastosta dvd:llä vuonna 1933 Alexander Kordan ohjaaman brittiläisen elokuvan nimeltä The Private Life of Henry VIII, josta miespääosan esittäjä Charles Laughton (1899-1962) voitti aikoinaan Oscarin (eli jo silloin kuninkaallisten esittäminen tehosi äänestäjiin). Elokuva alkaa tekstillä: Henry VIII had six wives. Catherine of Aragon was the first; but her story is of no particular interest – she was a respectable woman. So Henry divorced her. Eli tarina skippaa ensimmäisen vaimon ja oikeastaan toisenkin, sillä alussa ollaan jo Anne Boleynin teloituspäivän aamussa. Alku rakentaa hurjan kontrastin Annen kohtalon ja häihinsä valmistautuvan Janen välillä: heidän tilanteidensa vastakkaisuuksien lisäksi Anne on tumma sekä elämän runtelema ja kovettama kohtaloonsa alistuja, kun taas Jane on vaalea sekä naiivi tulevaisuudenuskoinen, jota kiinnostaa vain oma hääpuku. Teloitus näyttäytyy sen ajan sirkushuvina.

Annen kaulan katkaisemista seuranneista häistä siirrytän suoraan synnytykseen, jossa Henry vihdoin saa kaipaansa pojan, mutta myös menettää Janen lapsivuoteeseen. Leffa siis etenee etenkin alussa hurjaa vauhtia tapahtumia eteenpäin, ja pakko onkin sillä, miten muuten sovittaa 1,5 tuntiseen leffaan kuusi avioliittoa.

Alkutekstistä olisi voinut päätellä, että näkökulma Henryn elämään on se perinteinen, jossa hänet nähdään seksin- ja vallanhimoisena julmurina, jolle vain pojan saamisella on merkitystä. Mutta poiketen monista muista näkemistäni 1900-luvun lopun tai 2000-luvun alun versioista, Henrystä rakennetaan paljon monivivahteisempi ja haavoittuvaisempi kuva. Niin kolmannen kuin neljännenkin avioliiton kariutumisen jälkeen Henry ei aluksi ole ollenkaan innokas enää löytämään uutta vaimoa ja kysyy: “Olenko kuningas vai siitossonni?” Anne of Cleves esitetään uhrin sijaan ovelana naisena, joka huijaa kuninkaan haluamaan hänestä eron ja antamaan tälle hyvityksenä kartanon ja maata sekä tilanhoitajaksi miehen, johon hän on rakastanut. Vanhempi Henry esitetään 5. avioliiton myötä muuttuneena miehenä: viisaana ja rauhaa rakastavana, joka toteaa, että nuorena rakkaus on humalaa, vanhana viisautta. Henryn viisaus saa kuitenkin pahan kolauksen, kun selviää, että Katherinellä on ollut suhde Henryn palvelijan Thomas Culpeperin kanssa. Tämä särkee Henry sydämmen ja katkaisee Katherinen kaulan.

The Private Life of Henry VIII on brittihuumorissaan hauska ja osoittaa kepeää ja koomista otetta menettämättä (tai ehkä juuri sen avulla), että vaimojen kurjan kohtalon lisäksi myös Henryn omasta elämästä löytyy pelkän häikäilemättömyyden sijaan myös paljon traagisia puolia. “Kaikkea sitä joutuukin tekemään Englannin hyväksi…”

Henryä esittänyt Laughton muistutti esikuvaansa selkeästi enemmän kuin esimerkiksi Tudors-sarjan Jonathan Rhys Meyers.

Olen aikaisemmin syönyt Hämeentien varrella sijaitsevassa Siltasessa vain aamiaista, mutta tällä viikolla kokeilin Shangri La -nimistä annosta A la carte -listalta. Siltasen aamiainen kuuluu suosikkeihini Helsingin aamiaistarjonnassa, sillä siinä saa buffetin hyvät puolet (vähän kaikkea) ilman huonoja puolia (ähkyä ja sitä että jotakin hyvää jää syömättä kokonaan kun syö aluksi liikaa jotain muuta). Shangri La eli pikkupizza, jossa oli herkkusieniä, pinaattia, grillattuja vihanneksia ja vuohenjuustoa + salaattia, osoittautui myös todella mainioksi ja maistui aivan taivaalliselta! Maanpäälliseen paratiisiin viittaava nimi ei lupaa liikoja. Tätä on pakko saada lisää sekä kokeilla, ovatko listan muut kasvissafkat yhtä hyviä. Nam!

Siltanen, Hämeentie 13 B, Helsinki, www.siltanen.org. Brunssi la & ja klo 11-16:00.

Kun vuonna 1996 Japanissa markkinoille tulleet tamagotchit saapuivat seuraavana vuonna Suomeen ja meillekin maaseudulle asti, olin viidennellä luokalla ja tottakai minunkin oli saatava oma tamagotchi. Minulla ei koskaan ollut ollut lemmikkieläintä, joten se nyt oli vähintä, mitä saattoi vaatia. Hienointa oli se, että äitini oli juuri tuolloin käymässä Japanissa, joten minä sain aidon japanilaisen tamagotchin sen sijaan, että se olisi ostettu paikallisesta Salesta (maaseudun Alepa). Eilisvision artikkelin mukaan niiden tuonti kouluihin kiellettiin Suomessa, jolloin lapset värväsivät vanhempansa päivän ajaksi tamagotchi-vahdeiksi. Itse en muista muuta kuin, että tunnin aikana niitä ei saanut räplätä mutta että välitunnille lähtiessä oli aina suuri huoli, että missä kunnossa otus olisi.

Kuten suuri osa villityksistä, myös tamagotchit unohtuivat nopeasti (vaikka saa niitä näköjään vieläkin ostettua). Omanikin on tosin vielä luultavasti tallessa jossain pahvilaatikossa lapsuudenkodissani. Loppujen lopuksi esimerkiksi “peli” jota otuksen kanssa piti pelata, jotta se pysyi kunnossa ja onnellisena oli ainakin omasta mielestäni niin puuduttavan tylsä, että kiinnostus lopahti aika nopeasti. Ärsyttävänä laitetta piti myös sen kirjoituksen kirjoittaja, jonka yhteydestä yllä oleva kuva löytyi. Juttu onkin otsikoitu “Top ten terrible tech products”.

Ysärinostalgointiin olennaisena kuuluvan kaameus-elementin kruunaa se, että Superhero kappaleella suosioon noussut Daze teki aiheesta jopa biisin: